Muistelut jatkuvat
OSA 2: Piippu Huulessa.
Kaksi vuosikymmentä sitten Paskiaisten maailma oli harmaa ja mustavalkoinen, mutta nyt ovat kaikki värit löytäneet paikkansa. Paskiaisten posket punehtuvat ikivanhojen seikkailujen ponnistuksissa. Joulun punakuonot loistavat kirkkaasti ja johdattavat lukijaa ylitse taivaanpiirien ja helvetin rikkihöyryisien maisemien, psykedeelisistä lääkehuuruista hippiaikojen haalistuneisiin mielikuviin.

Ilmestyi Maaliskuussa 2010

Kunnian ja omantunnon kautta,
Armas Paskiainen, Paskakuja 6

-PIIPPU HUULESSA-

PASKIAISTEN MUISTELMAT OSA 2

Miltei kolmekymmentä vuosina 1989 viiva 1990 Pahkasioissa, Potsissa ja Hemmo Paskiainen no.2-albumissa ilmestynyttä tarinaa uudistetussa väritetyssä ulkoasussa. 160 sivua silkkaa toimintaa unohtamatta tietystikään inerttiä nojatuolissa istuskelua ja piipun pössyttelyä.
Kuule kuinka Armas Paskiaisen kinkkupussi sanoo ei tai miltä näyttää kun Armas ja Pojat ovat pilvessä ja mitä tapahtui Äkkiä iltapäivällä ja keitä ihmeessä ovat Papa kuutamo ja kolme pientä nahkiaista!
Vilkaistaanpa niitä ja näitä ja muita seuraavaksi...

MITÄ TÄNÄÄN SYÖTÄISI?

Poikien tekisi mieli hamppareita ja Armaksen Pekingissä lillutettua ankkaa, mutta mitä loppujen lopuksi sitten syödään Paskiaisten joulupöydässä.
Tässäkään pikkukriisissä ei perheen yläpää Armas P. Paskiainen tietystikään jää nuolemaan näppejään eikä puhaltelemaan muniin. Tunnettu mämmikoura, jolla on annettu lusikalla vaan ei kauhalla, vääntää pikkuväen riemuiksi pöytään jos jonkinlaiset tortut ja majoneesit.

ILTAPÄIVÄ OOPPERASSA

Paskiaistarinoiden erityistä kasvatuksellista näkökulmaa edustaa puolestaan Kahden pennin idylli, tanssiteatteri Iloisen Paskan yksinäytöksinen housu-operetti trubaduurille ja sinfoniaorkesterille.
Juoni lyhykäisyydessään: Naapurustoon ilmestyy äijänkuvatus, joka häikäistyy Paskiaisen suvun kauashohtoisesta nimestä ja pyrkii hajuetäisyydelle tekemään tuttavuutta, Armas torjuu tunkeilijan ja lähettää tämän matkoihinsa sillä Armashan ei tunnetusti kuvia kumartele, elleivät ne satu olemaan viiden-, kuuden- tai seitsemänsadan euron seteleissä. Mutta yllättävän juonikäänteen kellistämänä Armas lopuksi lipsuttaa ilmoille kiintymystään hönkivän aarian "Amoore sun perskannikoita" ja rakastavaiset katoavat aamun usvaan.

TUNTEMATON PIIPUNPOLTTAJA

Eli siis tietysti Armas C.G.E. Paskiainen.
Sota on hirvittävää, mutta Armaksen muistama sota on suorastaan kuvottava. Kalmaiset lähikuvat sodan uhreista ovat graafisuudessaan häkellyttäviä. Sotasalaisuuksia jokaisella sivulla esiintyöntävä kerronta, sotien kuuluisimpien sankareiden psykoloogisesti tarkka henkilönkuvaus, ihastuttavan yksityiskohtaisesti kuvatut kaikkien aikojen tuhoisimmat sotakoneet ja loppuanalyysi sodan vaikutuksista yksilöön herättää lukijassa vääjäämättä saman kysymyksen minkä pojatkin esittävät; juku, iskä ooks' ollu koskaan sodassa?

EIPÄ RIENNÄ RIEMUKSEMME...

155 sivua luettuaan lukijalle todennäköiseti nyt alkaa hahmottua Paskiaisten epätasa-arvoinen mätä maailma. Mutta maailmahan on paska paikka, eikös vaan. Asialle on tehtävä jotain; laiskojen nahjusten on aika sonnistautua työsopaan, on aika tarttua moukariin ja muurauslastaan, sirppiin ja vasaraan.
On aika tarttua töihin, juoksutettava mittanauhan päätä ja halkaistava atomeita, kynnettävä vakoa ja ammuttava ihminen avaruuteen, mutta käykö markanpummaaminen työnteosta?